Matsumoto Toshio: Nishijin

Sunnuntai 15.4.2018 16:00
OISHII / MATSUMOTO TOSHIO: NISHIJININ KUTOJAT
1961 / 26min / digital file
WHS Teatteri Union, Unioninkatu 45 LH 1-2 / Siltavuorenranta 18

Kioton Nishijinin alue on ollut Japanin traditionaalisen silkki-ja vaateteollisuuden keskus. Elokuvassa perinteistä kudontatyötä kuvataan modernin välineen keinoin. Tästä syntyy runollinen kuva 1900-luvun “muistin kriisistä” Japanissa. Musiikki on Miyoshi Akiran.

“Juuri vuoden 1960 Yhdysvaltojen ja Japanin turvallisuussopimuksen aiheuttaman takaiskun aikaan kuvasin dokumenttielokuvan Nishijinin kutojat Kiotossa toimineen dokumentaarisen elokuvan katsomista elokuvayhdistyksen tuella. He olivat tiedostavia vasemmistolaisia mutta eivät kuitenkaan perinteisessä mielessä poliittinen organisaatio. Luulen että he halusivat kultivoida uutta yleisöä ja tehdä sellaisia elokuvia joita he itsekin halusivat nähdä. Alkuperäisenä suunnitelmana ehdotin jotakin, josta olin juuri puhunut ja sain heidän suostumuksensa lähestyä Kyoton Nishijinin kutojia. Päämäärä oli antaa muoto muuttuneessa tilanteessa jollekin syvemmälle, jolle oli vaikea löytää ilmaisua. En yrittänyt vain kuvata paikkaa nimeltä Nishijin tai näyttää ihmisiä kutomassa vaan antaa hahmon tiheille hiljaisille äänettömille äänille Nishijinin alla. Poistin niin kutsutusti “epätavalliset” kohteet tai ratkaisevat hetket ja päätin tehdä elokuvarunon, jonka kuvat haastaisivat katsojan. Lopputuloksesta oltiin monta mieltä mutta Venetsian kansainvälisen dokumenttielokuvafestivaalin Kultainen leijona -palkinto auttoi raivaamaan tien seuraaville askelilleni.” -Matsumoto Toshio

AVAJAISET & KLUBIT | HAUNTOLOGIA | OISHII | LIVE CINEMA | NÄYTTELYT | SEMINAARI

MATSUMOTO TOSHIO (1932–2017)

Tämän vuoden japanilaisten teosten Oishii-sarjamme on omistettu viime vuonna edesmenneen Matsumoto Toshion kokeellisille elokuville ja dokumenttielokuville. Matsumoto oli japanilaisen dokumenttielokuvan, kokeellisen elokuvan ja videotaiteen pioneeri, teoreetikko, opettaja ja organisoija. Nuoren Matsumoton innoitti aikoinaan ryhtymään elokuvantekijäksi italialainen neorealistinen elokuva sekä tieto 1920-luvun avantgardesta. Maalausta, taidehistoriaa, kirjallisuutta ja lääketiedettä opiskellut nuori kapinallinen otti tavakseen karata iltapäivän tunneilta elokuviin nähdäkseen kaikki elokuvateattereiden ohjelmistoissa pyörivät elokuvat. Avantgarden estoton mielikuvituksellisuus houkutti Matsumotoa mutta hän koki myös sen sisäiset maailmat suljetuiksi. Dokumenttielokuvat eivät puolestaan päässeet sisälle mentaalisiin tiloihin. “Pohdin voisiko näiden rajoitusten ja piirteiden törmäyspisteestä löytyä uutta elokuvaa? Etsin tämänkaltaisen kuvitellun elokuvan alkupistettä ja hain tukea Alain Resnaisin (ja Robert Hessensin) Guernicasta”, sanoo Matsumoto haastattelussa.

Matsumoto opiskeli elokuvantekemisen eri vaiheet teollisia elokuvia ja dokumenttielokuvia tuottaneessa Shin Riken -yhtiössä. Hänen ensimmäinen oma elokuvansa Ginrin (Silver Ring – Unen polkupyörä, 1956) oli riemastuttavan avantgarde-henkinen ja -vaikutteinen Japanin polkupyöräteollisuuden pr-elokuva. Matsumoto teki sen yhdessä eri alojen taiteilijoista ja säveltäjistä koostuneen avantgarderyhmä Jikken Kōbōn (Kokeellinen työpaja) jäsenten Yamaguchi Katsuron, Shōzō Kitadain ja tuolloin vielä melko tuntemattoman säveltäjän Takemitsu Tōrun kanssa. Matsumoton seuraavat elokuvat Senkan (Kasuuni, 1956) ja Haru o yobu kora (Lapset kutsuvat kevättä, 1959) käsittelivät korealaistaustaisten rakennustyöläisten sekä Honshūn saaren Iwaten prefektuurista kotoisin olevien lasten ja nuorten kurjia työ- ja elinolosuhteita.

Matsumoto perusti yhdessä Oshima Nagisan, Yoshida Yoshishigen ja Shinoda Masahiron sekä dokumenttielokuvaohjaaja Susumu Hanin kanssa 1950-luvun lopulla elokuvantekijöiden ryhmän Eiga to Hihyo no Kai (Elokuva ja kritiikki). Keskeistä ryhmän agendalle oli fiktion ja dokumenttielokuvan tekijöiden kahtiajaon ylittäminen. Elokuvien tekemisen, niistä kirjoittamisen ja debattien käymisen lisäksi Matsumoton aktiviteetteihin kuului myös elokuvaesitysten pitäminen avantgardetaiteen keskeiseksi esitys- ja kohtaamispaikaksi aina 1970-luvulle asti muotoutuvassa vuonna 1958 perustetussa Sōgetsu Arts Centerissa Tokiossa.

Tehtyään Anpo jōyakun (1960), vihaisen kollaasielokuvan Japanin ja USA:n välisestä liittolaisuussopimuksesta (ANPO) Matsumoto toi modernin elokuvarunon muodon japanilaiseen dokumenttielokuvaan elokuvassa Nishijinin kutojat (Nishijin, 1961). Traditionaalisen vaate- ja kangasteollisuuden käsityötä Kamigyō-kun alueella Kiotossa kuvaavassa Nishjinissä sekä sitä seuranneessa Ishi no utassa (Kiven laulu, 1963) moderni väline, sitä käyttävä taiteilija ja kyseisessä nykyhetkessä tallennettava todellisuus historiallisine muisteineen muodostavat triologisen poeettisen kokonaisuuden. Ishi no utassa valokuvat kivenhakkaajista ja kivenveistäjistä animoidaan liikkeeseen editoinnin, rajauksen, äänisuunnittelun ja musiikin avulla. Kivenhakkaajien sanonnasta tulee myös metafora itse elokuvasta: “Kivet heräävät vähitellen eloon”. Samantapaisia metodeja käyttivät 1960-luvulla myös ranskalainen Chris Marker (La Jetée, 1962) ja kuubalainen Santiago Álvarez (mm. 79 Primaveras, 1967).

Äitiyttä eri puolilla maailmaa käsitelleen Haha-tachin (Äidit, 1967) saatua pääpalkinnon Venetsiassa Matsumoto tunsi itsensä vapaaksi tekemään yhä kokeilevampia teoksia. Kolmen yhtä aikaa rinnakkain ja osittain päällekkäin projisoitavan 16mm -filmin teos Tsuburekakatta migime no tame ni (Murskatulle oikealle silmälleni, 1968) on kiihtyvässä rytmissä etenevä villi kollaasi uutiselokuvista (mm. korealaistaustaisen Kim Hiron alias Kin Kirōn panttivankidraama), animaatioista, kirjoitusmerkeistä, klubeista Tokion alakulttuuri- ja gay-skenessä, USA:n ja Japanin välistä yhteistyösopimusta vastustavista mielenosoituksista, poptaide-henkisistä julisteista, mainoksista, ajan pop-ja rocksoundeista ja jopa astioihin säilötyistä epämuodostuneista sikiöistä. Se valmistui vuotta ennen pitkää kollaasimaista kertovaa elokuvaa, Oidipus-myytin nykyversiota Funeral Parade of Roses (1969), joka toi transgender-henkilöt japanilaiseen kertovaan elokuvaan.

Tsuburekakatta migime no tame ni sai aikanaan ensi-iltansa Sōgetsu Arts Centerin viisipäiväisessä symposiumissa “EXPOSE-1968”. Matsumoton mukaan elokuva heijastelee vuoden 1968 opiskelijoiden protestiliikkeen kulovalkeamaista leviämistä 1960-luvun sosiaalisten ja poliittisten arvomuutosten kulminaationa. Instituutioiden järjestyksen ikuisuuden illuusio oli 1960-luvun sukupolvikapinan myötä kyseenalaistettu peruuttamattomasti eikä elokuva instituutiona poikennut muista. Tsuburekakatta migime no tame nin esittämisen kautta vietämme myös vuoden 1968 tapahtumien 50-vuotisjuhlaa. Tribuutissamme Matsumotolle esitämme sen lisäksi Nishijinin kutojat ja Kiven laulun (englanninkielisten versioiden vuoksi digitaalisina tiedostoina) sekä 16 mm kopioina viiden muun Matsumoto Toshion kokeellisen lyhytelokuvan koosteen vuosilta 1973 – 1985 .

Lähteet mm.:

Documentarists of Japan #9 (YIDFF), https://www.yidff.jp/docbox/9/box9-2-e.html
Furuhata Yuriko(2013), Cinema of Actuality: Japanese Avant-Garde Filmmaking in the Season of Image Politics, Duke University Press
Raine Michael (2012), “Introduction to Matsumoto Toshio: A Theory of Avant-Garde Documentary”. Cinema Journal, vol 51, no 4, kesä 2012


Sunday 15.4.2018 16:00
OISHII / MATSUMOTO TOSHIO: NISHIJIN
1961 / 26min / digital file
WHS Teatteri Union, Unioninkatu 45 LH 1-2 / Siltavuorenranta 18

The district of Nishijin in Kyoto has been the center of the traditional silk and garment industry in Japan. Traditional weaving is viewed through modern means of cinema, creating a poetic image of the “memory crisis” in 20th Century Japan. Music is composed by Miyoshi Akira.

“Right at that time just after the setback over the 1960 US-Japan Security Treaty I filmed the documentary Nishijin with the backing of a film viewer society called the ‘Kyoto Society for Viewing Documentary Cinema’. In terms of awareness they were left-wing but still not what you call a political organization. I think they were the first to try to cultivate new spectators and make the kind of films they wanted to see on their own. As an initial plan I proposed something like what I had just been talking about and got their approval to address Kyoto’s Nishijin with the aim of giving form to something more deeply submerged within the situation something warped and hard to express. I wasn’t trying to depict the place called Nishijin or show people weaving but to give shape to the thick silent unvoiced voices lurking beneath Nishijin. I eliminated so-called “unusual” subjects or decisive moments and opted for the form of a cine poem that persistently piled up exacting images. Opinion was divided over the results but the fact it won the Silver Lion at the Venice International Documentary Film Festival helped clear the way for my next steps.” -Matsumoto Toshio

OPENINGS & CLUBS | HAUNTOLOGY | OISHII | LIVE CINEMA | EXHIBITIONS | SEMINAR

MATSUMOTO TOSHIO (1932–2017)

This year’s Japanese film screening series Oishii is dedicated to experimental works by Matsumoto Toshio who passed away last year. We pay homage to Matsumoto as a key figure in japanese avantgarde-film, documentary film, media art and new wave cinema. He was a filmmaker, video and multimedia artist, writer, teacher and organiser. In his youth Matsumoto studied physics, medicine art and literature. As youngster he he was a rebel who liked to escape away from the afternoon lectures to be able to see all the new and old movies which were screened in the cinema theatres. His enthusiasm to be able to make own movies was triggered partly by the writings on avantgarde films, partly by italian neorealism. In an interview, he tells:

“Although I found the freedom of avant-garde’s uninhibited, imaginative world extremely attractive, it had the tendency to get stuck in a closed world. Documentaries, on the other hand (…) would not really thoroughly address internal mental states (…) I wondered whether the point of collision between the limitations and strong points of the two forms could not pose a new set of topics for cinema. My starting point was thus to investigate, using Guernica by Alain Resnais (and Robert Hessens) as a handhold, this kind of imagined cinema.”

Matsumoto ended up learning the different aspects of filmmaking in a production company called Shin Riken. His first moving image work was Ginrin (Silver Wheel) aka Bicycle in Dream (1956), visionally and technically astonishing promotion film for Japan Bicycle Industry Association. It was made together with the members of artists group Jikken Kōbō (Experimental workshop) Yamaguchi Katsuro, Shōzō Kitadai and at that time very unknown young composer Takemitsu Tōru. His next films were documentary films about social issues. Senkan (Caisson, 1956) showed the mistreatment of construction site workers of Korean origin and Haru o yobu kora (Children Calling Spring, 1959) the poor living conditions of the lower-class kids from Iwate prefecture from the most eastern part of Honshu island.

Feeling frustrated about the artificial division between the fiction and documentary film in then-contemporary Japanese scene Matsumoto, Oshima Nagisa, Yoshida Yoshishige, Shinoda Masahiro and documentary filmmaker Susumu Hani founded the group Eiga to Hihyo no Kai (Film and Criticism Group) in the 1950’s. In addition to filmmaking, writing and debating Matsumoto organized film culture activities, including film screenings in Sōgetsu Arts Center in Tokyo. Founded in 1958, the center became an important venue of events and meetings for avant-garde artists.

In 1960 Matsumoto made Anpo jōyaku (1960), an angry collage film about the U.S.-Japan Mutual Cooperation and Security Alliance Treaty (ANPO). In The weavers of Nishijin (Nishijin, 1961) and Ishi no uta (Song of the Stone, 1963) he brought cine-poem to Japanese documentary film. In Nishijin the work by the weavers of silk and garments in Kamigyō-ku traditional textile industry area in Kyoto are depicted in a triologue between the artist, film (camera as a modern tool and film as material) and the reality including all the aspects of time. In Ishi no uta the photographs of the stone huggers and masons are animated with the help of editing, sound design and music. The saying by the stone huggers is a key to the metaphor between the process of cinema and making a stone sculpture: “The stone will gradually live”. Similar kind of methods were used internationally in the same decade by the French filmmaker Chris Marker (La Jetée, 1962) and Cuban filmmaker Santiago Álvarez (79 Primaveras, 1967), among others.

After winning the grand prize in Venice Documentary Film festival with a documentary film about the mothers from all over the world Haha-tachi (Mothers, 1967), Matsumoto felt free to expand his explorations in film. The long feature length film Bara no soretsu (Funeral Parade of Roses, 1969) was a version of the story of Oedipus Rex in contemporary setting, centering on transgender and gay people scene in Tokyo. A year before Matsumoto expanded his cinematic canvas to three side-by-side -film projections, the one at the centre overlapping on the other two in Tsuburekakatta migime no tame ni (For The Damaged Right Eye or For My Crushed Right eye, 1968). The multiprojection film premiered in Sōgetsu Arts Center in a five day symposium “EXPOSE-1968”. It is a wild collage in accelerated rhythm made of archive films, animations, news coverage of a Kim Hiro (aka Kin Kirō) hostage crisis, documentary flashes of clubbing subcultures and happenings, student demonstrations, demonstrations against ANPO, pop art -spirited posters, commercials, pop and rock songs and sounds…

For Matsumoto, this expanded cinema work reflects the cultural transformations all throughout the 1960s culminating in the students’ protests expanding from Paris University at Nanterre world-wide in 1968. The illusion of untouchable order of the institutions had been questioned and cinema is no different than any other institution. By showing Tsuburekakatta migime no tame ni we celebrate the 50 year anniversary of the events in the year 1968. In our tribute to Matsumoto we will show also Nishijin and Ishi no uta (as digital files because of the English versions) and five other experimental films by him from 1973 – 1985 as 16 mm film copies.

Sources (among others):

Documentarists of Japan #9 (YIDFF), https://www.yidff.jp/docbox/9/box9-2-e.html
Raine, Michael (2012), “Introduction to Matsumoto Toshio: A Theory of Avant-Garde Documentary”. Cinema Journal, vol 51, no 4, kesä 2012
Yuriko Furuhata (2013), Cinema of Actuality: Japanese Avant-Garde Filmmaking in the Season of Image Politics. Duke University Press